Maailman paras lentokenttä | Kaarina-lehden kolumni 27.04.2016

Tässä toinen kolumnini Kaarina-lehteen. Alkuperäinen kolumni on julkaistu 27.04.2016 ilmestyneessä lehdessä.

Pitkät lennot eivät juurikaan haittaa minua. Olen pituudeltani mallia hobitti, joten jalkatilaa riittää aina ja kunhan minulla on lukemista, viihdyn kyllä. Sen sijaan välilaskut ja koneen vaihdot ovat mielestäni tympeitä. Lentokentät ovat kuolettavan tylsiä paikkoja. Kentillä ei ole mitään tekemistä, voin vain odotella seuraavaa lentoa ja jaloitella hieman.

Kuitenkin paluumatkalla Australiasta varasin ihan mielelläni lennot kahdeksan tunnin välilaskulla Singaporessa. Changin lentokenttä on ainoana maailmassa luokiteltu viiden tähden lentokentäksi ja käytyäni siellä en ihmettele luokitusta lainkaan.

Tympeä ilmeeni ei johdu lentokentästä, vaan 12 tunnin lennosta ennen kuvan ottoa.

Lentokentältä järjestetään ilmaisia kiertoajeluja Singaporen nähtävyyksiin ja mekin lähdimme katsomaan, miltä Singapore näyttää auringonlaskun aikaan. Kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa sekä keskustassa, jossa pilvenpiirtäjät kohosivat hämärtyvää taivasta vasten. Kiertoajelu ei ollut kovin kattava, mutta ehdottomasti parempi tapa kuluttaa aikaa kuin lentokentällä istuminen.

Kävimme myös lentokentän perhospuutarhassa. Joka puolella lenteli perhosia, osa pienempiä ja osa kämmenen kokoisia, kaikissa mahdollisissa väreissä. Tuntui ällistyttävältä, että tällainen paikka löytyy lentokentältä. Valitettavasti välilaskumme oli liian lyhyt, jotta olisimme päässeet nauttimaan elokuvateatterin tarjonnasta tai loikoilemaan terminaalin katolla sijaitsevaan uima-altaaseen.

Ensi vuonna lentokenttä laajenee entisestään, kun siellä avataan Jewel of Changi –niminen osa, jossa on muun muassa maailman suurin sisätiloissa oleva vesiputous sekä kävelyreittejä katetussa puistossa. Ehkäpä sitten lennämme uudelleen sitä kautta – hieman pidemmällä välilaskulla, kiitos.

Kuvat ovat Changin lentokentältä ja keskustan kiertoajelultamme. Oletko käynyt Changissa, mitä pidät kentästä?

Flamencoa Torreviejan yössä

Otimme varaslähdön Andalusian tunnelmiin ja kävimme Meson Villasalada -nimisessä ravintolassa flamenco-illassa. Flamencohan ei ole pelkkää tanssia, kuten tähän saakka luulin, vaan yhdistelmä laulua, kitaran soittoa, tanssia, laulua, käsien taputusta ja sormien napsauttelua.

UNESCO on julistanut flamencon osaksi maailman kulttuuriperintöä ja flamenco-tyylejä on useita erilaisia, muun muassa alegría ja fandango sekä rumba.

Me olimme katsomassa esitystä, jossa musiikki tuli nauhalta, ja aluksi ajattelinkin, että miten aitoa tämä nyt sitten on. Olin etukäteen odottanut kitaristeja paikalle, mutta sen sijaan tulikin nuori mies, joka kytki tietokoneensa kaiuttimiin ja ensimmäisten rytmien myötä lavalle saapui kolme tanssijaa, kaksi naista ja yksi mies.

Pian kävi selväksi, että flamenco ei ole kaunista tanssia. Sen verran vääntyneitä kasvoja ja tiukkoja tuijotuksia oli lavalla. Mutta tunnelma. Ravintolasalissa kaikki seurasivat tanssijoita. Välillä tanssijoita oli vain yksi, välillä naiset tanssivat kahdestaan.

Pelkillä ranteillaan - niitä kääntelemällä siis-  tanssijat loivat henkeäsalpaavan ilmapiirin. Välillä ainoa ääni oli flamenco-kenkien korot tai päkiät. Onneksi olimme jo syöneet, en olisi pystynyt keskittymään ruokaani.

Tanssin loputtua jäi vain hiljaisuus, kunnes äänekkäät taputukset rikkoivat sen. Me päätimme, että menemme vielä uudelleenkin samaan paikkaan täällä olomme aikana. Ja minä päätin tutkia, kuinka lähellä kotia pääsisin Suomessa flamenco-kurssille. Sen verran kiehtovaa tuo tanssi oli.

Kuvien valaistus on hieman heikko ja kaikki kuvat on otettu ensimmäisen session aikana. 

Sen jälkeen unohdin kameran ja keskityin seuraamaan tanssia 

ja joissain kohdin uskallauduin taputtamaan tahtiakin tanssijoiden mukana.

Ilta Sevillassa: La Susonan legenda

Moni oopperan ystävä tietää Sevillaan sijoittuvat tarinat Sevillan parturista ja tupakkatehtaan tytöstä Carmenista. Halusimme tutustua hieman tuntemattomampaan Sevillaan ja varasimme iltaisen kävelyretken Viatorin kautta. Meillä kävi tuuri, retki luvattiin toteuttaa enintään 12 hengen ryhmässä, mutta olimme ainoat retken ostaneet, joten saimme yksityisen kierroksen Sevillassa. Oppaaksemme osui Sevilla4Realin opas, historianopiskelija Daniel, ja häneltä kuulimme hieman tuntemattomamman legendan La Susonasta, jota myös kauniiksi Susanaksi kutsutaan.

La Susonan kotitalo

Daniel ja Kari

Tarina sijoittuu 1400 –luvun Sevillaan, jolloin juutalaiset asuivat omassa kaupunginosassaan. Susana ben Suson oli rikkaan juutalaisen tytär, joka rakastui kristittyyn poikaan ja hiipi tapaamaan sulhoaan iltaisin. Susanan isä ei kuitenkaan tiennyt, että kun tytär hiiviskeli talossa, hän kuuli isänsä ja tämän kumppanien suunnittelevan kapinaa kristittyjä vastaan.

Susana pohti pitkään, mitä tekisi ja lopulta rakkaus voitti uskollisuuden isää kohtaan. Susana kertoi sulhaselleen tulevasta kapinasta, minkä johdosta Susanan isä ja tämän kumppanit pidätettiin. Susana lähti sulhonsa luokse ja pyysi tätä ottamaan Susanan luokseen, mutta sulho kieltäytyi ja sanoi tyrmistyneenä: ”Miten voisin luottaa sinuun, jos olet valmis pettämään oman isäsi?” 

Susana jäi siis aivan yksin, ilman isää ja ilman sulhasta. Lopulta hän meni asumaan luostariin ja testamentissaan hän pyysi, että hänen päänsä asetettaisiin näytille hänen muistokseen. Tarinan mukaan näin tehtiinkin. Nykyään paikalla on muistokilpi, joka kertoo Susanan onnettoman kohtalon. Mielenkiintoista on, että 1600-luvun alussa samalta paikalta löydettiin naisen pääkallo. Lieneekö ollut Susanan, sitä ei tietenkään tiedetä. 

Susanan vanhan kotitalon edessä kasvaa palmu, jonka sisältä versoaa sitruunapuu. Sanotaan, että nämä puut symboloivat La Susonaa ja hänen rakastaan. Erilaisia, mutta silti ikuisesti yhdessä.

Meidän iltaretkemme päättyi tapas-ravintolaan, jossa vietimme mukavat pari tuntia. Tämäkin kuului retken hintaan (50€/hlö). Suosittelenkin Sevilla4Realin retkiä kaikille, jotka haluavat enemmän sisältöä Sevillassa käyntiinsä.

Oi, mikä matka!

Jokin aika sitten mietin blogissani, minne menisin, jos voisin matkustaa mihin tahansa. Silloin totesin, että aivan älyttömän vaikea kysymys meille matkakuumeen vallanneille. Ainakin siis, jos pitäisi valita yksi ainoa paikka.

Toinen vastaava kysymys on "Mikä on ollut paras matkasi?" Voi apua. Millä niitä paremmuusjärjestykseen laittaa? Minua haastateltiin Kaarina-lehden artikkelia varten helmikuussa ja silloin vastaavaan kysymykseen valitsin häämatkamme kohteen Prahan. Ihana kaupunki, mutta ihanamman siitä teki se häämatka.

Kuva: Johanna Kortesluoma

Jos totta puhutaan, kaikkein paras matkani alkoi eräänä joulukuisena päivänä vuonna 2002. Lähdin tuolloin matkalle, joka alkoi Turun keskustasta ja on sen jälkeen vienyt minut vaikka minne. Tuona päivänä tapasin pitkänhuiskean miehen, joka ensitapaamisellamme selitti minulle sähkökemiallisesta jännitesarjasta, kun mietin, miten saisin himmenneet hopealusikkani kiiltämään. Huomaa kyllä, että minulla ei ollut juuri kokemusta treffeillä käymisestä - miten ihmeessä hopealusikkani liittyivät yhtään mihinkään. Ihmettelen kovasti.

Kuva:Johanna Kortesluoma

Tuona iltana juttelimme pitkään teekupin äärellä ja sovimme uudesta tapaamisesta. Rakkautta ensisilmäyksellä? Ei todellakaan, mutta kiinnostuin miehestä, joka piti yllättävän monesta samasta asiasta kuin minäkin. Pesäpallosta, tanssimisesta ja matkustamisesta, muutamia mainitakseni.

Kuva: Bo Strandén/Auran Kuva
Tästä kuva on kiitoskorteissamme. Ja kukkarossani.

Ja se mies sai minut nauramaan. Ja saa yhä edelleen. Meillä on samanlainen hölmö huumorintaju. Hekottelemme Kummelille aivan hervottomina ja American Pie -elokuvien todella huonot vitsit naurattavat aina. Kun viemme kartonkeja ja pahveja kierrätykseen, jompi kumpi sanoo aina: "Senkin pahvi." Joo, tällaisia me ollaan. Yksinkertaisia juttuja, joille nauramme yhdessä.

Kuva: Johanna Kortesluoma

Ensimmäisen kerran puhuimme naimisiin menosta vappuna 2003 ja minua kosittiin Turussa Kauppatorin laidalla eräänä toukokuisena perjantaina vuotta myöhemmin. Kosinnan tarkempi muoto jää kertomatta, ihan kaikkia asioita ei pidä paljastaa. Sanotaan kuitenkin, että huumoria siinäkin lauseessa oli. Vastasin myöntävästi ja sitten mentiin sormusostoksille.

Kuva:Bo Strandén/Auran Kuva
Kuvan huono laatu johtuu skannaamisesta, valokuvaaja teki loistotyötä.

Näiden vuosien aikana meillä on ollut matkallamme tasaisen ja seesteisen reitin lisäksi hieman hankalampia polkuja. Niistäkin olemme selvinneet yhdessä. Pari kertaa hankalimpina aikoina on käynyt mielessä, että pitäisikö lähteä eri teille ja jatkaa matkaa yksin. Mutta sitten olen alkanut miettiä, että mitä sitten, kun tuo mies ei olisi enää elämässäni. Aina olen päätynyt siihen, että en halua elää ja olla ilman tuota minulle niin rakasta puolisoa. Ja samaan tulen päätymäänkin.

Kuva: Johanna Kortesluoma

Me jatkamme matkaamme yhdessä, minne tie meitä viekin. Tänään on 20.05.2016 ja tasan 11 vuotta sitten sanoin "Tahdon." Sama sana on kaiverrettuna vihkisormukseeni. Minä tahdon edelleen ja olen onnellisempi kuin olisin voinut ikinä kuvitella.

Missä taivas on? | Kaarina-lehden kolumni 30.03.2016

Vuorotteluvapaani aikana olen kirjoittanut matkakolumneja Kaarina-lehteen joka toinen viikko. Päätin julkaista kolumnit myös blogissani, jotta myös muut kuin Kaarina-lehden tilaajat pääsevät ne lukemaan. Pahoitteluni siis, jos olet tämän jo lukenut.

Missä taivas on?

Eräs oppilaani arveli uskonnon tunnilla taivaan olevan luksushotellin kaltainen. Mikäli näin on, olen viettänyt viimeiset kymmenen päivää vähintään seitsemännessä taivaassa. Olen näet tällä hetkellä loistoristeilijällä matkalla Fidzi-saarille.

Mikä tästä tekee taivaallista? Ensinnäkin kohtelu. Henkilökunnan tiloissa on joka puolella kylttejä: ”Muista hymyillä ja tervehtiä.” Ja se näkyy joka paikassa. Aamulla huonepalvelu tuo aamiaisen parvekkeellemme hymyillen ja toivotellen hyvää päivänjatkoa. Illallisella tarjoilijamme Kartik tervehtii meitä nimeltä, pitää huolen, että meillä on kaikki tarpeellinen ja  tuo ylimääräisen pääruoan pöytään, kun näyttää, että pidän annoksestani. Tai vaihtoehtoisesti kaksi jälkiruokaa, kun en osaa päättää herkkujen välillä.

Hyvän ruoan ja luksuskohtelun lisäksi olen risteilyn aikana nähnyt pari taitoluisteluesitystä, nauranut hypnotisoijan tekosia ja imitaattorin oivalluksia sekä kuunnellut ällistyttävän hienoa viulumusiikkia. Ja tässä vain murto-osa ohjelmasta, joka kaikki kuuluu matkan hintaan. Joten vaikka kohtelu ja puitteet ovat luksusta, on risteilyn hinta varsin kohtuullinen.

Ja mikä parasta, täällä ei tarvitse käyttää lainkaan rahaa. Käsilaukku ja kukkaro saavat olla visusti matkalaukussa, sillä kaikki ostokset hoituvat hyttiavaimella. Joskushan toki sekin lasku tulee maksuun, mutta siihen saakka nautin elämästä, jossa minun ei tarvitse käydä automaatilla nostamassa rahaa tai laskea kolikoita kaupassa. Ehei, sen sijaan syön joka ilta (suunnilleen)  kolmen ruokalajin illallisen ja poistun ravintolasta maksamatta ja hymy huulilla. Sen jälkeen, kun minulle on toivotettu mukavaa illan jatkoa. Aika taivaallista, sanoisin.

Kuvat ovat tunnelmakuvia risteilyltämme maaliskuussa 2016.

Huhti-toukokuun vaihde Torreviejassa: antiikin roomalaisista flamencon rytmeihin

Historiainnostukseni nosti jälleen päätään, kun luin, että Torreviejassa järjestettäisiin roomalaismarkkinat. Sinnehän piti päästä. Etukäteen ajattelin näkeväni gladiaattorinäytöksiä (ja siinä samalla miehiä komeissa legioonalaisasuissa...) ja muuta aikakauteen sopivaa, mutta toisin kävi.

Tässä vaiheessa kaikki näytti vielä ihan hyvältä.

Kyseessä olivat ensimmäiset roomalaismarkkinat Torreviejassa ja ehkäpä sen vuoksi ohjelma oli vielä aika hakusessa. Positiivista oli, että markkinat olivat aivan bussien päätepysäkin (Eras de la Sal) vieressä, joten kovin pitkälle ei tarvinnut markkinoiden perässä lähteä, mutta siihen ne hyvät puolet jäivätkin.

Yli 100 myyntikojua toivat mieleemme Turun Keskiajan markkinat, joilla olemme käyneet useampaan kertaan. Sillä erolla tosin, että ihan kaikista kojuista oli vaikea löytää minkäänlaista roomalaista virettä. En ihan ymmärtänyt, miten markkinoille sopi koju, jossa myytiin koruja, joihiin oma nimi kirjoitettiin kiinaksi.

Hmm, roomalaisia legioonalaisia juomassa paikallista jaffaa.

Pysähdyimme myös juomaan lasin sangriaa. Hinnastosta katsoin, että kolmen desin lasi maksaa 3 euroa ja tilasin meille sellaiset. Tarjoilijan mukaan tällaisia laseja ei ollut myynnissä ja saimme eteemme litran muovimukin, jossa oli sangriaa vain nimeksi. Lähinnä siinä oli limsaa ja todella kirpeitä sitruunan lohkoja. Juoma oli niin kirpeää, että jätin loput juomatta. Ja hintakin kirpaisi - tälle "sangrialle" tuli hintaa 16 euroa! Aikamoista vedätystä. Hieman harmitti myös naapuripöydässä olleiden rouvien puolesta, joiden kolmen tapas-lautasen ja kahden juoman loppusumma oli yli 50 euroa.

Joku tässä sentään vielä hymyilyttääkin...

Näistä markkinoista jäi siis ihan oikeastikin paha maku suuhun, ihan silkkaa rahastusta. Kateellisena luin Ansku BCN -blogista hieman aidommista roomalaismarkkinoista.

Vapun jälkeen täällä alkoivat perinteiset Feria de Sevillanas -juhlat. Juhlat kestävät viisi päivää ja mekin menimme käymään ja katsomaan, mitä tällä kertaa olisi tarjolla. Odotimme samanlaisia myyntikojuja kuin roomalaismarkkinoillakin, mutta löysimmekin jotain aivan muuta.

Näillä andalusialaisjuhlilla ei myydä muuta kuin ruokaa ja juomaa, mutta sehän riittää mainiosti. Ruokakojut notkuivat tarjottavista herkuista ja paellaa tehtiin valtavissa pannuissa. Meillä suunnittelu meni vähän pieleen, koska olimme juuri syöneet ennen juhlille lähtöä. Sain sentään herkuteltua vaniljatäytteisellä churrolla ja tälläkin kertaa pysähdyimme sangrialle. Tällä kertaa se kannatti. Kannullinen todella hyvää sangriaa maksoi 8 euroa ja sitä siemaillessamme saimme ihailla upeita juhla-asuja. Nuorimmat juhlapukuiset tytöt olivat vielä taaperoita ja vanhin pariskunta varmasti yli 80-vuotias.

Juhlien tarkoituksena on andalusialaisen kulttuurin esittely ja flamencon rytmit kaikuivat, kun eri tanssikoulut esiintyivät lavalla. Meidän piti jättää juhlat kesken ja lähteä bussilla kotiin nukkumaan, mutta tanssi jatkui aamuyön tunneille. Näillä juhlilla ajattelimme piipahtaa vielä toisenkin kerran, kannattaa siis suunnata Torreviejaan toukokuun alussa.

Rannalle, sannalle...

Pääseekö Lontoossakin rannalle?

Muutama ystäväni saattaa vielä muistaa, kuinka julistin vuosituhannen vaihtumisen paikkeilla, että en aio koskaan matkustaa muualle kuin Lontooseen, koska siellä nyt vaan on kaikki, mitä ihminen voi tarvita. Ystäviä kun ovat, eivät onneksi muistuta minua moisesta hölmöydestä.

Toki mielen muuttumiseen saattaa olla syynä eräs mieskin, tarkemmin sanottuna se sama, joka tuossa istuu tällä hetkellä aamiaispöydässä digilehteä lukien. Kuten olen ehkä aiemminkin kertonut, Kari ei ihan jaa rakkauttani Brittein saarta kohtaan - tai lähinnä ei ymmärrä, miten kukaan voi niin totaalisen palavasti kaivata koko ajan sinne. Siitä ehkä oma kirjoituksensa myöhemmin, mutta nyt yritän päästä otsikon aiheeseen eli rantalomiin.

Aah, Kreikan rannat!

Siinä, missä minä olin lennellyt Lontooseen, Kari oli matkustellut aika paljon laajemmin ja erityisesti hänen muistonsa Kreetalta saivat aikaan kipinän. Jospa lähdettäisiin yhdessä rantalomalle, kesäloma kun molemmilla on yhtaikaa ja matkoja helposti saatavissa. Ensimmäinen rantalomani suuntautui Kreikkaan, Halkidikin niemimaalle, ja olin myyty. Ihan heti ensi kerrasta. Hotelliltamme oli vain pari sataa metriä rantaan (äkkijyrkkää kinttupolkua) ja se meri. Ikinä en ollut aiemmiin sellaisia värejä meressä nähnyt. Itämeren sini kun on hieman eri sävyä.

Kun siihen vielä lisää uimaveden lämpimyyden, niin tällainen vilukissa kehrää tyytyväisenä. Kreikkaan olemme palanneet tuon kerran jälkeen useasti ja kovasti kaipaan sinne tänäkin vuonna. Mikäli et ole koskaan Kreikassa käynyt, kannattaa lukaista esimerkiksi tämä Rantapallon kohdeopas, sieltä saa hyviä vinkkejä, minne päin suunnata. Itse suuntaisin minne päin Kreikkaa tahansa.

Nämä räpylää muistuttavat jalat ovat tässä kuvassa ensimmäistä kertaa Kreikassa.

Mitä siellä rannalla oikein on tekemistä?

Tuttu kysymys meille rantalomien ystäville, eikö vain? Kun minä suuntaan rannalle, mukanani on pyyhkeen lisäksi kirja ja joskus harvoin mp3 -soitin. Siinä on tekemistä ihan kylliksi. Käännän kylkeä sopivin väliajoin, käyn uimassa, kun siltä tuntuu ja saatanpa torkahtaakin hetkiseksi. Kyllä näillä toimilla saa helposti viitisen tuntiakin kulumaan. Välillä saatamme käydä lounaalla ja palata sen jälkeen rannalle. Ihanan laiskaa ja toimetonta puuhaa, mutta sitähän varten lomat ovat. Joku ehkä tykkää lomallaan ennemmin liikkua ja ahkeroida, mutta minun rantalomiini se ei kuulu,

Pitääkö aina suojata iho auringolta?

Lyhyt vastaus: pitää. Tylsä juttu. Me emme yhtään tykkää aurinkorasvan levittelystä, mutta tietenkin sen teemme, jos rannalle lähdemme. Tai vaikkapa pitkälle kävelylle. Täällä Espanjassa meillä on mukana aikamoinen varasto aurinkovoiteita ja -suihkeita. Suojakertoimia on viidestätoista kolmeenkymmeneen. Hamstereita kun olemme, aika monta voidepurkkia jäi kotiinkin. Tarkistan aina, että aurinkosuojassa on sekä UVA- että UVB-suoja, molemmat kun ovat haitallisia. Lisää aurinkosuojista voi lukea täältä.

Harmittaa vaan, kun en aina nuorempana tajunnut käyttää kasvoissa aurinkosuojaa. Paitsi, että aurinko vanhentaa ihoa, minulla on selvästi näkyvissä pientä aurinkovauriota, joka lisääntyy aina, kun iho ruskettuu. Nykyään en liiku minnekään ilman kasvojen aurinkosuojaa, oma suosikkini on Lumenen CC -voide, jonka kolme eri sävyä sopii talvesta kesään.

Lisäyksenä vielä, että kasvojen ohella suojaan aina myös molemmat tatuointini 50+ -suojakertoimella, jotta värit eivät haalistu. 💚

Tämän jutun kuvat (varpaita lukuun ottamatta) ovat Adelaidesta. Glenelgin ranta oli alkusyksystä tyhjillään, muutama rohkea uimari oli meidän lisäksemme rannalla. Meille osui suomalaista kesäpäivää vastaava ilma, joten muutama tunti tuli loikoiltua taas rannalla. Ihanaa!